MITÄ TAPAHTUU, KUN KUOLEE?

Katkelma eräästä kanavoinista:




Kuthumia kanavoinut Lynette Leckie-Clark ( www.kuthumischool.com)
15.5.2010
Vapaasti suomentanut Pirjo Laine 








....Kun teette tämän, menette transformaatioprosessin läpi. Alatte luoda omaa taivastanne. Kuten olen sanonut aiemmissa opetuksissa, sielussa kuljetettu valo on ainoa energia, minkä tuotte mukananne, kun ylitätte rajan. Tämä on "aarteenne". 

Kaikkia muistoja aiemmista inkarnaatioista ja kokemuksista pidetään sielumuistissa. Tähän valtavaan sielukirjastoon pystytte yhdistymään menneiden elämien tulkinnassa. Kuljette myös aikajanoja. Sielu on liikkuva valoenergiamuoto. Siksi voitte helposti matkustaa menneisiin, nykyisiin ja tuleviin vaihtoehtoihin ja kokemuksiin. Tuollaisessa tilanteessa voidaan muistaa rakkaita menneistä kokemuksista tai elämistä - muttei aina. Olette olleet vuorovaikutuksessa monien muiden sielujen kanssa, enimmäkseen sieluperheestänne, eivätkä kaikki voi tulla esiin istunnossa. Jotkut ovat ehkä valinneet jo inkarnoituvansa oppimaan lisää ja laajentumaan. 

Kysyt, voivatko ne jotka kuolevat, edelleen nähdä ja kuulla teidät. Vastaus on "tietenkin". Yksi kotiin palaamisen eduista on, että voitte kulkea useimmissa ulottuvuuksissa. Tietysti pystytte vierailemaan aiempien inkarnaatioiden rakkaiden luona, jotka tunnette ja joita rakastatte. Pankaa merkille, että käytän tässä preesensiä. Rakkaus ei lopu, kun kuolette. Se jatkuu. Te jatkatte eri muodossa. Sielu ei koskaan unohda. Siksi sielu voi huolestua, silloin kun rakas on hyvin surun ja kyynelten vallassa sen kuoltua. 

Rajan ylittänyt sielu rakastaa edelleen taakse jääneitä eikä se halua heidän olevan surullisia. Niinpä se tulee maisemiin ja usein toivoo energiansa antavan lohtua. Surullista kyllä, monet eivät tiedosta sen läsnäoloa, koska he ovat vielä kykenemättömiä näkemään ja tuntemaan sen olemusta. Vasta sitten kun avaudutte, tutkitte ja opitte avaamaan korkeammat aistinne ja näin astutte valaistumiseen, pystytte näkemään hengen ja kuulemaan ja tuntemaan kuolleet rakkaat sielut....


JÄNNÄ, ETTÄ SITÄ ON KUOLEMAAKIN PELÄNNYT JOSKUS JA IHAN HIRVEETÄ TUSKAA OLI AJATELLA, ETTÄ JOKU PÄIVÄ KUOLEE. NYT EI PELOTA OLLENKAAN. 
Ja niin, en oikeastaan koskaan ole surrut mun oman äidin kuolemaa. Aina kun häntä ajattelen, tunnen hänen  läsnäolonsa. Kiitos, että sain lukea tämän lohduttavan tekstin :)