Kiasmassa käydessä mietin samalla tätä Suomalaista perhe- ja lapsikulttuuria. Erneston ja Choin näyttelyt toivat todella Kiasmaan sitä interaktiivista taidetta, joka mielestäni loistaa poissaolollaan Suomesta. En kyllä ole koskaan ollut mikään himo taidenäyttelyiden kiertäjä, mutta niinä kertoina, kun taidenäyttelyyn olen eksynyt, on etikettinä ollut hiljaisuus, puhumattomuus, koskemattomuus.
Ruotsissa ja Englannissa käydessä taidenäyttelyissä tuntuu sieltä löytyvän kaikille jotain. Okei, Lontoon kansallismuseon näyttely oli tosiaan vain sitä taulujen katselua, mutta kyseessä olikin joku Picasson tasoinen kuuluisia tyyppi (se joka maalasi ne auringonkukat - ei Picasso kuitenkaan).
Jotenkin sitä on niin itsekin omaksunut tämän Suomalaisen ollaan niin hiljaa ja olemattomia, ettei kukaan meitä näe -asenteen, ja se todella ärsyttää minua. Sisialiassa ja ylipäätään muualla maailmassa tunnutaan suhtauduttavan lasten kanssa liikkumiseen ja niiden kanssa olemiseen sekä ylipäätään ääntä päästäviin ja eloisiin lapsiin normaalisti ja Suomessa ollaan noh, sanoisinko ollaan vähän takapajuisia.
Choi Jeong Hwa haastattelussaan sanoi jotenkin näin, että ei taide ole vain katsomista varten vaan koskettamista. Aisteistahan se taidekokemus tulee. Olen todella samaa mieltä tästä asiasta, koska (ja se syy, miksi en juurikaan näyttelyissä Suomen pääsylippuhintojenkaan lisäksi ole käynyt) en koe saavani jonkun asetelmasta erilaisia tavaroita yhtään mitään irti. Jes! Siinä on laatikko, jossa on kansi auki tai kiinni miten se taiteilija sen nyt näkee taiteena ja siitä pitäisi sitten saada sydän sykkimään tai muuta sielullista ahaa-elämystä aikaiseksi. No en saa.
Choi Jeogn Hwa
Ernesto Neto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos <3