Ahlan wa sahlan!

Ramadania vietettiin tänä vuonna 7.6-6.7.

Aamulla tuli mieleen, että voisin kirjoittaa postaukseksen liittyen arabilaisuuteen ja ehkä jatkaa aihetta heidän uskonnosta ja perinteistä käsin. Lähinnä sydäntäni kuitenkin on suufilaisuus, josta voi sitten kirjoittaa toisella kertaa.

Arabialaisuus ja islamilaisuus ovat enenevissä määrin tämän vuoden aikana kiehtoneet minua. Osaksi syynä on muutaman viikon päästä kohdentuva matkamme Dubaihin, jossa onneksi on ripaus arabialaista kulttuuriakin (paikallista väestöähän siellä asuu vain 15 %, lähde). Muutenhan se on hyvin kansainvälinen, vaikkakin arabialaisuus, islamilaisuus ja saria rajoittavat elämän menoa siellä.

Itselleni "tuli yllätyksenä", että arabialaisuus ja islamin usko (= muslimit) eivät ole sama asia. Jotenkin olen ne mielessäni niputtanut yhteen. Laveasti ajatellen arabialaisia ovat kaikki ne, jotka puhuvat äidinkielenään Arabiaa ja muslimeja ovat ne, joiden uskonto on islam. Kaikki arabit eivät siis ole muslimeja ja kaikki muslimit arabeja. Varmaan suurimmalle osalle aivan itsestään selvä asia. 

Eniten muslimeja on Indonesiassa (!) ja se ei ole arabimaa. Netistä löytyy paaaaljon englanniksi näitä määritelmiä ja listauksia arabi/islam maista, esim. täältä, täältä ja täältä.

Miksi ensimmäisen kerran innostuin edes arabeista ja Islamista? Luin reilu vuosi sitten Elif Safakin kirjan Rakkauden aikakirjat (Forty Rules of Love). Olin kovassa kuumeessa ja sain sen luettua päivässä parissa, niin syvästi se imaisi itsensä mukaansa. Rakastan tuota kirjaa ja suosittelen sitä ihan kaikille. Nyt se lainassa englanninkielisenä versiona minulla. 

(By alex.ch from Zurich, Switzerland))

Jumeirah Mosque (By Bjoertvedt - Own work)

Naisen Niqab, joka on vapaahtoinen. Hijab peittää pään ja kaulan mutta jättää kasvot näkyville. (By Walter Callens)

Minä hengitän

Olen päättänyt jo kauan sitten elää tämän elämäni hengitellen. Ehkä korvaava sana tuolle hengittämiselle olisi kärsivällisyys.

Vapaa valinta, joka meille on tänne synnyttyämme annettu, on jännä juttu. Samalla tosi ärsyttävä, mutta toisaalta todella vapauttava, niinkuin mikä tahansa vapauteen liittyvä asia onkin. Elämä on kuvainnollisesti perikuva vapaasta tahdosta. Kuinka sisimmissään tunnistaa, tietää ja haluaa tehdä toisin, mutta valitseekin sitten itseään vastaan. Vai valitseeko, jos kaikessa on aina puolensa ja oppinsa?

Viime aikoina olen kysynyt itseltäni "kannattaako itsepetos?" Ei oo muuten pöllömpi kysymys, vaikka kyseessä olisi pienikin asia. Kuinka aitoa elämää oikeasti elämme? mikä on se ensimmäinen ajatus, jos sinulta kysytään mikä muutos elämässäsi tulisi tapahtua? Tai jos ihme tapahtuisi, mikä olisi ensimmäinen asia, josta sen huomaisit?

Tämä aika vaatii enenevissä määrin arvostamaan omaa itseä, omia valintoja, olemaan itsenäinen ja seisomaan omilla jaloilla. Näin ollaan kasvettu ja löydetty se itsenäisyys, jonka olemassaolemattamuus tarvittiin aiemmin olemaan osa elämää, jotta nyt ja tulevaisuudessa tiedetään mitä on aito itsenäisyys.

Joskus mietin millaista elämä olisi, jos olisin valinnut toisin. Tai jos nyt kolmekymppisenä voisin käydä juttelemassa itselleni ollessa kakskymppinen. Puhuisin "järkeä". Mutta kuten suurin osa ihmisistä sanoisi, ja itsekin tiedän, ajatus on aivan hullunkurinen. Kaikellahan on joku tarkoitus eikä ilman mennyttä sellaisena kuin se on eletty, olisi tätä hetkeä tai niitä asioita jotka nyt ovat tärkeimpiä.

Elämää on oikeasti turha elää murehtien mitä itsellä ei ole, vaan rakastaa sydämensä kyllyydestä sitä mitä on ja nauttia niistä kaikista pienistä ja kauniista asioista elämässä. Kaikki me ollaan kuitenkin aina juuri oikeassa paikassa oikealla hetkellä elämässä eikä mikään tapahdu sattumalta.  Ei tarvita opettajia tai viimeisimpiä tietoja planeettojen siirroista tai selvännäkijän viestejä. Eniten voi tehdä olemalla vain ystävällinen ja rakastava itseään ja muita kohtaan.

Seikkailunhaluiselle ihmiselle kärsivällisyys tuntuu olevan myrkkyä. Siksi kannattaa vain haukata happea ja hengittää.

5 minutes breathing meditation

Kaikille kuumakalleille.

Retki Kiasmaan

Kävimme lasten kanssa Kiasmassa retkellä, jossa oli muun muassa Ernesto Neton ja  Choi Jeogn Hwa:n teoksia esillä.  Tietoja näyttelyistä ja itse taiteilijoista löydät täältä. Kiasman kokoelmanäyttelyn ja Jani Ruscican ohella nämä kaksi vierailevaa taiteilijaa kyllä loistivat enemmän kuin sanat riittävätkään.

Kiasmassa käydessä mietin samalla tätä Suomalaista perhe- ja lapsikulttuuria. Erneston ja Choin näyttelyt toivat todella Kiasmaan sitä interaktiivista taidetta, joka mielestäni loistaa poissaolollaan Suomesta. En kyllä ole koskaan ollut mikään himo taidenäyttelyiden kiertäjä, mutta niinä kertoina, kun taidenäyttelyyn olen eksynyt, on etikettinä ollut hiljaisuus, puhumattomuus, koskemattomuus.

Ruotsissa ja Englannissa käydessä taidenäyttelyissä tuntuu sieltä löytyvän kaikille jotain. Okei, Lontoon kansallismuseon näyttely oli tosiaan vain sitä taulujen katselua, mutta kyseessä olikin joku Picasson tasoinen kuuluisia tyyppi (se joka maalasi ne auringonkukat - ei Picasso kuitenkaan).

Jotenkin sitä on niin itsekin omaksunut tämän Suomalaisen ollaan niin hiljaa ja olemattomia, ettei kukaan meitä näe -asenteen, ja se todella ärsyttää minua. Sisialiassa ja ylipäätään muualla maailmassa tunnutaan suhtauduttavan lasten kanssa liikkumiseen ja niiden kanssa olemiseen sekä ylipäätään ääntä päästäviin ja eloisiin lapsiin normaalisti ja Suomessa ollaan noh, sanoisinko ollaan vähän takapajuisia.

Choi Jeong Hwa haastattelussaan sanoi jotenkin näin, että ei taide ole vain katsomista varten vaan koskettamista. Aisteistahan se taidekokemus tulee. Olen todella samaa mieltä tästä asiasta, koska (ja se syy, miksi en juurikaan näyttelyissä Suomen pääsylippuhintojenkaan lisäksi ole käynyt) en koe saavani jonkun asetelmasta erilaisia tavaroita yhtään mitään irti. Jes! Siinä on laatikko, jossa on kansi auki tai kiinni miten se taiteilija sen nyt näkee taiteena ja siitä pitäisi sitten saada sydän sykkimään tai muuta sielullista ahaa-elämystä aikaiseksi. No en saa.

Choi Jeogn Hwa 

Ernesto Neto