lauantai 3. syyskuuta 2016

Tarina vaikeuksien voittamisesta ja sinnikkyydestä.

Soitanko? Eii, en mä uskalla.
Sekunteja kuluu. Okei, mä soitan.

Tämä puhelu muutti heidän elämänsä. 

Bussi kaartaa mutkassa. Toinen istuu ja toinen seisoo. He juttelevat. Menee päiviä. He alkavat viettämään enemmän ja useammin aikaa yhdessä. On ihanaa. Löytyy yhteistä säveltä. Sekoillaan, halataan, jutellaan lisää. Vietetään pitkiä päiviä sängyssä makoillen ja tehden ei-mitään. 

Ravataan kahden kodin väliä, kunnes halutaan jo muuttaa yhteen. Mennään ulkomailla kihloihin. Kohta toisen biologinen kello pärähtää soimaan. Liian nopeasti, liian voimakkaasti. Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna. 

Muutetaan uuteen asuntoon. Pian jo tepsuttaa toisetkin jalat. Mitään ei ajateltu etukäteen. "Antaa tulla jo on tullakseen" he ajattelivat. Yhteinen aika väheni ja he alkoivat loitota toisistaan. Ahdistus kasvoi. Paha mieli. Kaiken keskellä eläminen oli rankkaa, eikä mistään juurikaan puhuttu. Paha olo kalvoi. 

Vuodet vierivät ja he kasvoivat yhdessä ja erillään, ainakin osan aikaa henkisesti. Läheisyyttä riitti. Ajatukset erosta leikuivat toisella ilmassa, välillä siitä keskusteltiinkin. 

Tuli syyskuun alku 2016. Paria päivää aikaisemmin oli riita. Käytettiin sanallista henkistä väkivaltaa puolin ja toisin. Asian annettiin olla. Toinen aloitti rakentavan keskustelun. Miten on? 

Vaikka sitä oli mietitty ja maalailtu kuvia paremmasta tulevaisuudesta yksin, koko pakan hakottaminen ja rakentaminen uudelleen ei tuntunutkaan enää hyvältä. Jossain sisimmissä oli tunne, intuitio. Ei nyt. Ei tässä ajassa. Tuliko pettymys. Ei tullut, kuten monessa muussa samankaltaisessa tilanteessa. Itsensä petos.

Kumppanuus. Toisen löytäminen vuosien päästä. Yhdessä kasvaminen. Uudelleen rakastuminen. Läheisyys ja sinnikkyys kaiken yhdessä rakennetun eteen. Mutta ennen kaikkea: uuden alku nimeltä kumppanuus.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos <3